Pisteitä viinille

Joudun aina silloin tällöin tilanteeseen, jossa minun pitää antaa viinille pisteitä. Tapanani on kysyä, mikä on arviointiasteikko ja miten sitä käytetään. Vastaukseksi saan usein kysyvän katseen ja kertauksen minimi ja maksimipisteistä. Tarkennettu kysymys asteikon käytöstä johtaa yleensä hiljaisuuteen tai kehotukseen aloittaa maistaminen. Jälkeenpäin tulee usein pohtineeksi, että mitähän taas tuli tehtyä.

Viinien (ja kaiken muunkin) pisteyttämisessä on monta sudenkuoppaa, joihin on helppo pudota. Kaikki on hyvin niin kauan kuin kulloinenkin media selkeästi raportoi, että pisteissä on kyse osanottajien henkilökohtaisesta mielipiteestä. Kun puhe siirtyy laadun arviointiin, tilanne vaikeutuu. Laadulla ja henkilökohtaisilla suosikeilla kun ei välttämättä ole mitään tekemistä toistensa kanssa.

Laatu on nimittäin ihan objektiivinen (ei siis subjektiivinen) käsite. Laatua voi arvioida luotettavasti ja toistettavasti kunhan tietää mitä tekee. Laatua arvioidaan vertaamalla tuotetta tavoitteeseen. Pitää siis olla käsitys, mikä on tavoite, jotta voi arvioida tuliko sellaista kuin oli tarkoitus. Jos tuote on juuri sellaista kuin pitikin, niin lopputulos on huippulaatua – riippumatta siitä tykkääkö joku siitä vai ei. Jos lopputulos ei vastaa tavoitetta joko alittaen tai ylittäen on kyse huonosta laadusta. Lisäksi laadun arviointiin liittyy oleellisena osana yksimielisyysvaatimus. Arvioijien on tunnettava tuote ja sen laatutavoitteet ja oltava yksimielisiä kunkin tuotteen laadusta.

Laatuasteikot ovat luonteeltaan luokka-asteikkoja. Laatuluokkia on yleensä viisi joskus jopa yhdeksän. Asteikot on luotu niin, että virheiden suuruus ja vakavuus tiputtavat laatupisteitä. Laadun arviointi ei siis ole sitä, että annetaan pisteitä jollakin pikaisesti pystyyn pannulla asteikolla.

Viinien laadun arvioinnin ongelma on, ettei mitään yleisesti hyväksyttävää laatukuvausta ole olemassa. Toisaalta sellaiset tekijät kuin tasapaino, pituus, intensiteetti ja aromien moniulotteisuus liittyvät huippulaatuiseen viiniin. Näiden painotuksista ja vaikutuksista pisteisiin ollaan kuitenkin kovin erimielisiä.

Viinien arviointi on parhaimmillaan alan asiantuntijoiden ammattimaisia mielipiteitä siitä mikä heidän omasta mielestä on hyvää ja nautittavaa. Eikä siinä ole mitään pahaa – päinvastoin. Lukijalle on vain syytä kertoa, että kyse on mielipiteestä – ei laadusta. Karmeimmillaan viinien arviointi on sekalaisen ihmisjoukon antamien pisteiden keskiarvo, missä hajonta on niin suurta, että mikään tuote ei erotu toisesta. Kun yksi antaa yhdelle matalat pisteet ja toiselle korkeat ja toinen päinvastoin saadaan kaikille sama keskiarvo ja suuri hajonta. Tällainen vaara on viinikilpailuissa, joissa tuomarien valintaan ja koulutukseen ei kiinnitetä erityistä huomiota.

Viinien arvioinnissa käytettävät asteikot eivät ole ihan niin yksinkertaisia kuin nopeasti saattaisi kuvitella. Tunnetuin asteikoista on amerikkalaisten (Robert Parker, Wine Spectator, Stephen Tanzer…) käyttämä 100 pisteen asteikko, josta on tullut jonkinlainen viinimaailman standardi. Sadan pisteen asteikko pyrkii olemaan absoluuttinen laatuasteikko, johon kaikki maailman viinit sijoitetaan suhteessa toisiinsa. Siis 91 pisteen viini on laadullisesti parempi kuin 90 pisteen viini. 100 pisteen asteikko on tosin harhaanjohtava termi. Tämä amerikkalainen kouluasteikko alkaa 50:stä, johon lisätään pisteitä ulkonäöstä, tuoksusta ja aromeista, mausta ja flavorista sekä kehittymispotentiaalista. Nykyään pisteet annetaan suoraan ilman välivaiheita. Käytännössä alle 70 pisteen viinit ovat joko virheellisiä tai ainakin sellaisia, joita ei suositella. Näin 100 pisteen asteikon nimellä kulkeva asteikko on (korkeintaan) 30 pisteen (yksikön) asteikko. Nämä 30 pistettä on yleensä ryhmitelty noin 5 luokkaan, joiden alapuolelle on jätetty vielä luokka tai pari enemmän tai vähemmän viallisia viinejä varten.

96-100                                classic / extraordinary
90-95                                  outstanding / superior
85-89                                  very good
80-84                                  good
70-79                                  average
60-69                                  below average, drinkable but not recommended

Lisäksi 100 pisteen asteikkoon liittyy asteikoille tyypillinen asteikkopisteiden välisten erojen erisuuruus. Tällä tarkoitetaan sitä, että ero 88 ja 89 pisteen viinien välillä tuntuu ja ihmismielessä myös on paljon pienempi kuin ero 89 ja 90 pisteen viinien välillä. Sama ongelma on meidän suomalaisessa kouluasteikossa.

Brittien (Jancis Robinson, Clive Coates…) käyttämän 20 pisteen asteikon pohjana on 50-luvulla luotu UC Davis Quality Scale. Se perustuu pohjimmiltaan laatuominaisuuksien arviointiin. Lähtökohtana on, että virheetön tuote saa 20 pistettä ja virheistä pisteitä vähennetään. Alkuperäiseen tapaan käytettynä asteikko ei erottele hyvin tehtyjä viinejä toisistaan, vaan kaikkien pitäisi saada täydet pisteet. Siksi 20 pisteen asteikon käyttö on muuttunut vastaamaan 100 pisteen asteikon käyttöä.

Yleinen 20 pisteen asteikon käyttötapa on jättää ensimmäiset noin 10 pistettä virheellisille viineille ja käyttää vain pisteitä 11-20. 10 pisteen asteikko siis. Pisteisiin kuitenkin usein lisätään plussia ja puolikkaita (ei muuten yleensä miinuksia…). Näin 10 pisteen asteikosta muotoutuu kätevästi 30 yksikön asteikko, joka taas puolestaan jaetaan noin viiteen luokkaan (+ 1 tai 2 luokkaa enemmän tai vähemmän viallisille)

19-20                                  classic tai extraordinary
17-18                                  outstanding tai superior
15-16                                  very good
13-14                                  good
11-12                                  average
9-10                                    below average, drinkable but not recommended

Vaikka molempien asteikon käyttäjät esittävät pisteen ja jopa sen osien eroja viinien pisteytyksessä, johtavat molemmat pisteytystavat lopulta noin 7-luokkaiseen asteikkoon, joka toimii kohtuullisen hyvänä referenssinä kuluttajille. Käyttäytymistieteen oppikirjansa lukeneet tietävätkin, että tuo seitsemän on juuri se määrä luokkia, joita ihminen luotettavasti kykenee käyttämään.

Asteikkoa, jossa on seitsemän luokkaa (esim. Viinilehden käyttämä -1 – 5) on myös kritisoitu siitä, ettei se erottele huippuviinejä toisistaan, vaan kaikki saavat maksimipisteet. Näin tavallaan onkin. Kuitenkin juuri huippuviineissä laajempien asteikkojen käyttäjät ovat usein kaikkein erimielisimpiä. Tämä johtuu siitä, ettei viinejä pohjimmiltaan arvioida etukäteen sovittujen laatukriteerien mukaan vaan henkilökohtaisten mieltymysten perusteella. Tähän on tyytyminen niin kauan kunnes viinikirjoittajat yhdessä laativat yhteiset arviointikriteerit. Niitä odotellessa voidaan yrittää kehittää arviointimenetelmä, joka ei olisi liian laaja, mutta erottelisi huippuviinit toisistaan.

Onko ehdotuksia?

This entry was posted in Viinin maistaminen. Bookmark the permalink. Both comments and trackbacks are currently closed.